torstai 16. maaliskuuta 2017

Onko olemassa Yhteistä Hyvää?

Kuva: pixabay
Näin vaalien alla olen taas samoissa ajatuksissa kuin olin neljä vuotta sitten vaalien jälkeen. Tuolloin kirjoitin vaaliblogiini otsikolla "Pyyteetön vai pyrkyri?". Tähän ajatteluun on herättänyt osin monet viimeaikaiset tapahtumat, erityisesti ihmisten julkinen tuomitseminen ja teilaaminen. Omalle kohdalleni tätä ei ole saattunut, mutta minua harmittaa että ajatellaan kaikkien yhteisten asioiden eteen toimijoiden olevan itsekkäitä ja huomionkipeitä, sen sijaan että oltaisiin aktiivisesti ja rakentavasti tukemassa heidän työtään Yhteisen Hyvän eteen.

Neljän vuoden takainen kirjoitukseni lienee poistunut netistä, mutta tässä uudestaan: 

Pyyteetön vai pyrkyri?
Otsikon kysymystä voisi jokainen yhdistysvaikuttaja, poliitikko ja ihan jokainen kysyä itseltään, mutta myös tarkkailla omaa ajatteluaan muista. Huomaan itse kyynisenä joskus ajattelevani mukavistakin teoista tai ihmisistä, että mikä tässä on takana tai mitä tuo henkilö oikeasti haluaa. Olenpa joskus nuorena säikyttänyt silloisen miehentekeleenkin matkoihinsa loukkaantumalla yllätyskukkapuskasta. Yllättäviin vilpittömiin ystävällisyydenosoituksiin on ilmeisen vaikea suhtautua.
Samoin tuntuu olevan vaikeaa suhtatua myös pyyteetöntä työtä tekeviin ihmisiin. Usein kuulin ollessani kuntavaaliehdokkaana: "Ai sä pyrit valtuustoon?". Pyrin?! En ymmärtänyt kysymystä, koska koin enemmänkin ilmoittautuneeni vapaaehtoiseksi tekemään työtä yhteisen hyvän eteen. Jos noissa luottamus- ja vapaaehtoishommissa olisi kysymys pyrkimisestä jonnekin ja siellä "jossakin" todella olisi jotain saavuttamisen arvoista, niin kaipa niiden suosio olisi suurempi. 
On toki niinkin, että yhteinen hyvä on usein myös itselle hyvä - ja päinvastoin. Enkä esim. yrittäjänä tai äitinä voi irroittaa sitä leimaa kokonaan itsestäni. Ehkä kysymys onkin siitä, ajaako tietoisesti vain omia etujaan vai osaako ajatella myös muita ja sitä yhteistä hyvää. Jokainenhan meistä on aina jossain tilanteessa jollain tavalla subjektiivinen. Yrittäjä ymmärtää automaattisesti parhaiten toista yrittäjää ja työtön voi vaikuttaa kellonympäri töitä tekevän mielestä laiskalta ja saamattomalta.
Kysymys taitaakin olla ennakkoluuloisuuden sijaan enemmän rohkeudesta laajentaa omaa katsantokantaansa eli näkökulmia ja ajattelutapoja. On omalla vastuullasi valitsetko negatiivisen (helpompi) vai positiivisen (haasteellisempi).
Koitetaanpa tänä vuonna jokainen siirtyä siltä omalta mukavuusalueelta jonnekin, ymmärtää jotakuta täysin eri tilanteessa olevaa ja kääntää jokin siihen liittyvä ajattelutapa positiivisemmaksi. Suosittelen lämpimästi, sillä pidemmän päälle positiivinen ajattelutapa poikii lisää hyvää ja aivan uusia näkökulmia.

torstai 22. syyskuuta 2016

Lapsissa on tulevaisuus?


Mistä saamme tulevaisuudessa tekijöitä tylsiin ja epämukaviin töihin? Entä onko koulun tarkoitus opettaa lapselle, että lapsi (o)saa päättää mikä hänelle on parasta. Joskus se vielä oli kasvattajan tehtävä.

Lapseni kouluunmenon myötä olen päässyt näkemään välähdyksiä nykysestä koulumaailmasta. Olen hyvin hämmentynyt ja ihmeissäni.

Luonnollisesti koulunkin pitää muuttua kahdessakymmenessä vuodessa. 80-90-luvun virsien ulkoaopettelua, sammallajikkeiden tuntemista ja fluorinesteen purskutteluakin tärkeämpiä ja laaja-alaisempia asioita on hyvä oppia, onhan maailmakin muuttunut niistä ajoista.

Mutta kysymys kuuluukin: mitä on tullut tilalle? Tabletteja, älypuhelimia, oppiainerajat ylittäviä projekteja, leikkejä ja muuta viihdyttävää, paljon kuvia - vähän tekstiä, opettajan tietotasoksi riittää opeoppaiden lukeminen. Kuitenkin perusongelma on sama kuin ennen - tai jopa pahempi: oppilaat ovat hyvin heterogeeninen joukko, käytöstapoja ei (vielä) ole, keskittymiskykyä vasta harjoitellaan jne.

Onhan tämä oikeasti hyväksi lapsille? Eihän me nyt yritetä vain päästä opettajina ja kasvattajina helpommalla? Kieltämättä nykylapselle mustavalkoinen, pelkkää tekstiä sisältävä kirja ei tunnu mielekkäältä vilkkuvien ja välkkyvien Pokémonien rinnalla. Eikä ole tervettä karttakepillä uhaten pakottaa lasta kirjoittamaan sata kertaa "en enää ikinä unohda läksyjä", mutta onko myöskään hyväksi pehmittää lapsen oppimisprosessia ja "työntekoa" kaikin mahdollisin tavoin?

Oma lapseni jännittää sosiaalisia tilanteita ja elämänsä ensimmäinen urheilukilpailu oli tietysti todella jännittävä asia. Olin psyykannut häntä parhaani mukaan osallistumaan, koska tiesin, että voittamalla pelkonsa ja näyttämällä itselleen että hän osaa samat asiat kuin muutkin, voisi siitä olla hänelle hyötyä tulevaisuudessa. Vaikkakin se vähän tuntuisi hankalalta ja pelottavalta aluksi. No, tämähän vesittyi sillä, että ope oli puhunut jo luokassa siitä kuinka kenenkään ei ole pakko osallistua. Tästä tuli vanhemmillekin oikein Wilma-viestiä. Vielä juoksumatkan alkaessa lapseltani kysyttiin: "Haluatko juosta kilpaa? Ei ole mikään pakko". Voitte kuvitella, mitä tilannetta jännittävä lapsi vastasi. Onko koulun tehtävä opettaa välttelemään hankalia tilanteita? Minä olen ymmärtänyt, että kasvattajan tehtävä on pikemminkin saattaa kasvatettavaa näihin tilanteisiin (toki huomioiden kasvatettavan kyvyt), jotta hän voisi oppia ja kasvaa kohti aikuisuutta. Eikä se ole sama asia kun pakottaminen, uhkaaminen tai kiusaaminen! Lapsi ei myöskään vielä osaa päättää asioita omaksi parhaakseen, sillä muutenhan hän olisi aikuinen?

Tämä liittyy myös laajempaan asiaan, joka kai sai alkunsa innostuksesta "pulpetittomaan opiskeluun". Eskarilaisella ja vielä ekaluokkalaisella menee jo paljon voimavaroja siihen, että miten jaksan istua paikoillani hetken tai miten kynää pidetään kädessä. Opetussuunnitelman uudistus kuulostaa siltä, että tiedossa on yhä enemmän levottomuutta ja epämääräisyyttä: kun ei jakseta istua pulpetissa, ratkaisu on: ei tarvitse istua? En toki väitä, että tärkeät asiat opitaan tai aikuiseksi kasvetaan pulpetissa istumalla. Onko kuitenkaan välttämätöntä tehdä koko ajan jotain retkiä, projekteja, ryhmätöitä, tempauksia, kokeiluja, oppilaiden toiveiden loputonta kuuntelemista jne. Jos opetuksessa keskitytään sisällön sijaan menetelmiin tai välineisiin, jää väistämättä jotain pois. Hieman samoilla linjoilla kanssani on muuan ruotsalaisprofessori.

Eihän myöhemmin vaikkapa työelämässäkään ei ole koko ajan kivaa ja hauskaa, joskus joutuu istumaan hiljaa paikallaan, odottamaan vuoroaan, keskittymään ja tekemään töitä päästäkseen tavoitteeseensa, tekemään epämiellyttäviä asioita, tottelemaan jotakuta toista, nousemaan aikaisin ja keksimään itse tekemistä, vain muutaman esimerkin mainitakseni. Olen kasvattanut hölmöyksissäni myös omia lapsiani kaikkeen tuohon ja nyt järkytyksekseni totean, että jo pelkästään koulu tulee olemaan heille hankalaa.

Tästä herääkin kysymys: Miten uuden opetussuunnitelman mukaisesti kasvatetut ja opetetut lapset pärjäävät tulevaisuuden työelämässä? Mistä saadaan tekijät "tylsiin" ja "epämukaviin" töihin?

tiistai 15. tammikuuta 2013

Simpy is best

Eräs ystäväni suunnitteli ihan aikuisiällä alkavansa isona prinsessaksi. Työtehtävinä olisi mm. hymyily, ihmisten kanssa juttelu ja hyvän mielen tuonti. Työpaikkana voisi olla esim. vanhainkoti. Ei siis mitenkään huono ajatus, eikä niin kaukaa haettua kuin äkkiseltään kuulostaisi.

Ennen vanhaan ammatit olivat yksinkertaisia: leipuri, lääkäri, poliisi, opettaja, kauppias ym. ym. Heidän työnsä näkyi ja sitä pääsi näkemään. Tuolloin oli varmaan helppo lastenkin päättää, mikä haluaa isona olla.

Sitten tapahtui jotain ja tuli samalla kauhea puutos pikkupomoista. Käännettiin tittelit englanniksi ja jos vähänkään työhön liittyi jotain liukuhihnahommia vaativampaa, voitiin perään laittaa "manager". Siivooja ei ole siivooja (oishan se noloa), vaan siistijä tai jopa palveluvastaava.

Liekö tämän "uudistuksen" peruja vai jokin suuri salaliitto, mutta samalla kun tittelit hämärtyivät, alkoi ilmeisesti hämärtyä myös työnkuvat - eikä suinkaan pelkästään ulkopuolisten silmissä.

Sivooja on hyvä esimerkki, joten käytetään sitä: Siivoojan työ ei siis ole enää siivoamista, vaan asiakaspalvelua. Näin saadaan ilmeisesti työ kuulostamaan näennäisesti mielekkäämmältä ja ehkäpä asiakkaastakin on mukavampi asioida palveluvastaavan kuin siivoojan kanssa. Sinänsä asiakkaan tarve ei kuitenkaan ole muuttunut miksikään: hän haluaa edelleen ostaa laadukasta ja ammattitaitoista siivousta. Palveluvastaavalle voidaan kuitenkin kätevästi lykätä muutakin sälää, kuten asiakaspalvelutehtävät (vaatii ainaista puhelimeenvastaamista ja epäkäytännöllisiä työvaatteita sekä lukemattomia epämääräisiä pikkunakkihommia), resursointia (omien työtehtävien lisäksi pitää huolehtia että muilla on hommia ja he tietävät mitä tehdä....siis täh? kuka on johtaja?) ja suunnittelua sekä raportointia (teet siis pian puljun kaikki hommat)... Vielä kun ehtisi johonkin väliin siivota...

Tästä seuraa se, että kustannukset nousevat, kun hommaa ei saadakaan tällä porukalla pyöritettyä. Eipä tietenkään. Pelkästään siitä että johtajan hommia tekee useampi, seuraa se että sisäisiä palavereja on pidettävä tuhkatiheään. Kun Riitta resursoi Tiinan hommat, mutta Pentti on pomo, niin Riitan pitää vähän väliä raportoida Pentille Tiinan työtilanteesta. Soittoja tai palavereja odotellessa Pentti voi vaikka juoda kahvia ja lukea lehteä.

Ettei vain olisi käynyt niin, että johtajat ovat sittenkin onnistuneet päämäärässään tehdä itsestään tarpeettomia. Jos jokainen johtaa itseään, eikö silloin pitäisi olla melkoinen kermakerros kuorittavana resurssien säästämiseksi?

maanantai 19. marraskuuta 2012

Seurataanko johtajaa?

Viime päivinä olen seurannut erään organisaation "sukupolvenvaihdosta". Johtajuus ja vastuu on siirtynyt nuoremmille, jotka sitä innokkaasti ovat odottaneet ja suorastaan vaatineet. Jostain ihmeen syystä valta ei kuitenkaan kiehdo enää siinä vaiheessa, kun sitä saisi vapaasti käyttää. Ei kuulemma tiedetä mitä pitäisi tehdä.

Minun sukupolvelleni on toitotettu, että työntekijän pitää olla itseohjautuva ja oma-aloitteinen. Puhutaan alaistaidoista ja coachingista. Enää ei käsketä eikä pyydetä, vaan ihmetellään yhdessä ja ohjataan yhdessä keskustellen. Luulisi, että nimenomaan tämän ajan (nuorista) työntekijöistä kasvaisi siten niitä hyviä valmentajia ja keskustelevan johtamisen taitajia. Missä siis vika?

Olisiko yksi syy se, että aina pitää löytyä kuitenkin se, joka tekee viimekädessä ratkaisun eli päätöksen eli sanoo sen viimeisen sanan? Uskallatko?


torstai 6. syyskuuta 2012

Neukkari varattuna

Olen havahtunut siihen, että ilmeisesti suomalaisillakin on kuitenkin olemassa joku sosiaalinen tarve, sillä joka ikisestä asiasta pitää järjestää palaveri. Ihan minkä tahansa asian varjolla voidaan mennä kahville, syömään tai ihan muuten vain neukkariin istumaan ja miettimään mistä meidän seuraavaksi pitäisi palaveerata.

Vaikka olen sosiaalinen tapaus ja rakastan ihmisten kanssa juttelemista, töissä minut valtaa ääretön tekemisen vimma ja vääntelehdin yleensä palavereissa tuskissani, koska asiat pilataan sillä että niistä vain puhutaan ja puhutaan. Se energia pitäisi käyttää asioiden tekemiseen!

Olen nähnyt työyhteisöjä, joissa kaikilla on niin kiire etteivät he omien sanojensa mukaan ehdi tehdä mitään. Sittemmin selvisi, että heidän päivät täyttyivät palavereista. Monessakin työssä on ilman muuta paljon suunnittelua, organisointia sekä erilaista suhteiden luomista ja ylläpitämistä, joten palavereillekin on paikkansa. Joskus vaan tuntuu, että tarvitseeko kaikkien tietää koko ajan kaikesta ja milloin niitä "oikeita töitä" sitten tehdään?

Yhdessä työpaikassani suunniteltiin markkinointistrategiaa ja paikalle oli kutsuttu koko henkilöstö aina johtoportaasta siivoojiin ja sihteereihin. En lainkaan kiellä sitä, etteikö heillä olisi voinut olla antinsa strategiaan, ja etteikö jokaikinen organisaation jäsen ole kävelevä mainos. Tämä palaveri meni kuitenkin keskusteluun lattian vahauksesta (jolla toki myös voi olla oma vaikutuksensa organisaation myyntiin)...

Palaverin voi siis pilata - monellakin tapaa. Se on sinänsä lohdullista, koska siten sen voi myös saada myös toimimaan. Suosittelen lämpimästi Katleena Kortesuon ja Reetta Kosken kirjaa Kokousten seitsemän kuolemansyntiä. Siinä on kaikki eväät onnistumiseen!

torstai 2. elokuuta 2012

Hyvä tyyppi saa paikan...

Muistatteko kun olitte elämänne ensimmäisessä työharjoittelussa? En tarkoita nyt välttämättä TET-päiviä, vaan sitä ensimmäistä "oikeaa" ja mahdollisesti vieläpä oman alan työpaikkaa. Uskoisin, että useimmat olivat ikionnellisia, tohkeissaan ja valmiina näyttämään kyntensä (hyvässä mielessä). Minä hölmö ainakin luulin, että harjoittelu voisi poikia jopa työpaikan...

Jaksoin olla innostunut, vaikka jouduinkin useamman vuoden yliopisto-opintojen antamalla osaamisella siivoamaan kaappeja, kastelemaan kukkia ja liimaamaan kirjekuoria. (Sittemmin myös yrittäjänä toimiessani nuokin hommat on tullut taas tutuksi... ) Yritin olla yhtä aikaa nöyrä, mutta silti aktiivinen ja näyttää taitoni. Siitäkin huolimatta, että meitä harjoittelijoita kohdeltiin kuin pohjasakkaa: Hymyni ei hyytynyt edes, vaikka paikan pomo ja harjoittelijoiden esimies puhuivat välillä meidän läsnäollessa ikään kuin emme olisi paikalla: "Mitähän hommia me noille annettais?" "Ne on täällä heinäkuun loppuun." Eikä pomo suvainnut edes tervehtiä koko aikana, vaikka yritin aina iloisesti toivottaa huomenet. Sihteerit ja siivoojat sentään arvostivat työpanostani korkealle :D

Juttelin vastikään erään harjottelunohjaajan kanssa. Heillä on oikeasti mahdollista saada työpaikka harjoittelun jälkeen ja työpaikkoja ko. alalla on melko vähän. Mitä tekevät harjoittelijat?!? Haukkuvat pomojaan estoitta, hoitavat hommansa ns. vasemmalla kädellä, nurisevat raskaista töistä (kuuluu alan luonteeseen) ja valittavat, ettei heitä kuunnella.

Kyllä kai kaikkien työpaikkojen tulisi kestää rakentavaa kritiikkiäkin vaikka sitten harjoittelijan suusta, mutta ilmanaikuista kitinää ei varmaankaan kovin pitkään. Tekeepä tiukkaa katsoa vierestä, kun toiset pilaavat tulevaisuutensa...

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Rähmäkäpälöintiä

Eilen oli lehdessä uutinen, jonka mukaan "Facebook voi pian kertoa profiilisi vierailijat". Ai hitsi. Siis joku lukee mun profiilia??? Vähänkö epistä!!!! 

Siis haloo: eikö se oo vähän niinku Facebookin idea, että pääsee kattomaan toisten profiileja!? Kaveripyynnön kauttahan siihen saa ikään kuin luvankin. Ja musta ois ainaki tosi imartelevaa, jos kaikki mun eksät lueskelee "salaa" otteita mun nykyisestä ihanasta elämästä. Varsinkin kun Facebookissa kerrotaan kaikesta niin totuudenmukaisesti.

Pitäiskö "tykkää" -napin lisäksi olla sit "kyttää"-nappi?! Sen avulla sais ostaa viis minuuttia kyttäysaikaa ja pääsis kattoon ihan kaikkien profiileja. Sit voitais taas julkaista ihmisten säikyttelemiseksi juttu, että "Facebook saattaa julkaista salakyttääjäsi pian". Kaikki ois ihan paniikissa.

Nämä sähköiset vinkurat on merkillisiä: Oon joskus miettiny, että mitähän minusta vois päätellä, jos joku tutkis esim. google-hakujani tai sivuhistoriaani. Oon näissä asioissa niin impulsiivinen ja nopea käänteissäni, että jos niistä vetäis jotain yhteen niin varmaan sais aikaan melko mielenkiintoisen diagnoosin. 

Kuten tiedetään ihmiset unohtaa välillä järjen nettimaailmassa. Mutta vaikka kuinka toimisi tiedostaen, on ihminen silti sen verran inhimillinen ettei pysty elämään kuin näyteikkunassa tai jatkuvan valvonnan alla. Ainakin se unohtuu nopeasti vrt. esim. Big Brother.

Sitä paitsi nykyään on niin helppo ihan oikeesti vahingossa tehdä mokia tai sitten mä oon vaan onneton rähmäkäpälä ja tunari... Olen nimittäin mm. kerran lukenut vahingossa sähköposteja (tai niiden otsikoita), jotka ei ollut minun. Yliopistolla kirjauduin muka uudestaan postiin, mutta ruudulle aukeskin edellisen ihmisen postit... 

Ja lerran olen kommentoinut ja tykännyt Facebookissa jostain artikkelista suoraan ko. lehden sivuilla ja vasta myöhemmin tajusin, että mieheni oli jossain välissä ehtinyt kirjautua omilla tunnuksillaan minun koneelta. Silleen, että "aiku kiva kun kultsikin tykkää tästä...mitä #&%/#?!" 

Myös lapset ovat joskus "avustaneet" minua koneeella ja pieni 8kk ikäinen rähmäkäpälä on hosunut näppiksellä niin, että on tullu avattua jos mitä linkkejä, mitä ei muuten ois tullu. Toivottavasti ne vaikuttavat suotuisasti tähän "diagnoosiin" minusta...

Mietin vaan, että kuinka moni töissäkään oikeesti miettii loppuun asti mihin tietokantoihin saa kurkata. Ennen arkistoihin pääsi hipsimään ihan salaa, jos omisti avaimen tai sitten se oli niin iso homma varastaa avain, hiipiä neiti Tietotoimiston työpöydän ohi ja mennä portaita kahdeksan kerrosta alas kellarin varastoholviin, että jäi houkutukset toteuttamatta. Olen ihan varma, että nykyään monet klikkailee ajattelematta. Mutta auta armias: nykyään  _ihan_ kaikesta jää jälki - rähmäkäpälän jälki :)